En enää koskaan tee noin pitkiä putkia kuin tuossa jokin aika sitten. Kahdeksan helvetin päivää samassa talossa töissä, jokainen naama alkaa jossain kohtaa vituttamaan.. Ei oo ihmiselle tarkoitettu tuollaiset putket..
Ensinnäkin olin raatanut niska limassa töitä yövuoron aikaan, jotta kaikki mahdolliset hommat tulisi varmasti tehtyä... yritin niin kovasti, ettei vaan alakerran superhoitajilta tulisi minkäänlaisia valituksia... mutta ilmeisesti ajattelin väärin..
Yksi niistä jumalhoitajista sitten ripitti miuta paristakin asiasta, jotka olis pitänyt tehdä eri tavalla ja lisäksi vielä kehtasi syyllistää siitä että olenko edes mahdollisesti käynyt kyseisen ihmisen huoneessa koko yövuoron aikana. Siinä kohtaa miulla palo jo hihat, länttäsit yökkövihon heidän pöydälleen ja huusin ja itkin että sit meni kaikki päin persettä. Nukkuminen oli siinä kohtaa tosiaan paikallaan... vitutti niin kovin.
Väsymys jatkui myös bileissä, stressasin, siivosin, stressasin ja siivosin niiiiin kovin että olin jo niin puhki siitäkin kun kaiken tämän lisäksi vielä paiskin tosiaan kunnon putken töitä... Miulla flippas. Monien stressiä aiheuttavien pienien asioiden summa koitui miulla suureksi.. Ei kenenkään vika, eikä kenenkään syy se että hermo petti ja fyysinen jaksaminen lopahti siihen paikkaan. Sain paniikkikohtauksen. Itkin, en saanut henkeä... Se on jotain niin hirveää.. ei pysty itse kontroloimaan mitään omassa kehossaan, miuta piti jopa käskeä että tajusin hengittää ja pitää itteäni kasassa.
Oon saanut tälläsiä kohtauksia ennenkin, mutta se on niin pelottava tunne kun ei osaa tehdä itse mitään tai oikeastaan ei kykene siihen. Eräs pelastava enkeli onneksi sai rauhoitettua miut siinä tilanteessa, mutta silti... Se sai miut ajattelemaan kaikkea sitä mikä on tärkeää, en todellakaan aio enää raataa niska limassa hommia pelkästään sen takia että tää pulju pysyy pystyssä, en jaksa eikä miun tarvitsekaan.
Tää oli selkee hätähuuto miulle itselle siitä että kuinka tärkeää on pitää huolta omasta jaksamisesta. Itkettää ehkä vieläkin ajatus siitä että joskus miulle vielä kävis noin tai pahemminkin.
Siksi odotan innokkaasti viikonloppua, saan olla rauhassa, tehdä kaikkea sitä mitä jaksan tai haluan... Miun täytyy elää elämääni itseäni varten. En varmasti halua vuoden päästä löytää itseäni mistään psykiatriselta osastolta työuupumuksen takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti